Olen väsynyt istumaan kotona. Olen väsynyt jatkuvaan sairasteluun. Olen väsynyt omaan tunteettomuuteeni. Olen väsynyt rakkaudettomuuteen. Olen väsynyt unettomuuteen. Olen väsynyt, niin väsynyt että haluaisin vain nukkua seuraavan vuoden ja odottaa että asiat hoituisivat itsestään.

Olin muutaman päivän lomalla ja nautin olostani suunnattomasti. En oksentanut, söin normaalisti. Olin muutaman päivän onnellinen ja tyytyväinen. Matkalla kotiin, istuessani junassa ja syödessäni eväitä sain kuitenkin uuden itseinhon aallon. Miksi minä syön kun tiedän että seurauksena on lihominen ja oman sisäisen pahanolontunteen kasvaminen? Juoksin paniikin vallassa junan vessaan oksentamaan. Tämän jälkeen katsoin peiliin ja näin siellä väsyneen ihmisen.

Nyt olen elänyt kaksi päivää sokerittomalla mehulla, en uskalla syödä. Huomenna olisi taas työpäivä ja silloin olisi pakko syödä jotain. Jo nyt silkka ajatus syömisestä vääntää vatsaani kauhulla. Ystäväni oli vaikutti pelästyneeltä, nähdessään minut useamman kuukauden tauon jälkeen. Hänen mielestään olin laihtunut jälleen huolestuttavan paljon. Myöskin äitini ilmaisi huolensa olotilastani.

Olen vakaasti sitä mieltä että en kuitenkaan ole sairas. Haluan vain kontrolloida elämääni ja minulle luonnollisin tapa on syömättömyys. En ole huomiotaherättävän laiha, olen itseasiassa painoindeksin mukaan normaalipainoinen. Ainoa asia mikä kertoo minun hoikistuneen edes hieman on se että kolme kuukautta sitten painoindeksini oli 24. Nyt se on 20.