Helpommin sanottu kuin tehty. olen nyt viettänyt muutamia päiviä lapsuudenkodissani, ja tunnen tukehtuvani ruoan määrään. Haluaisin nopeasti pois täältä. Pääsen hetkeksi pakoon, ennekuin muutaman viikon kuluttua muutan tänne takaisin kesäksi. Ahdistaa.

Olen muutaman viime päivän aikana istunut puistoissa ja kahviloissa ja katsonut menneisyyttä aurinkolasien takaa. Totesin että tekisin kuitenkin samat virheet, samojen ihmisten kohdalla uudestaan jos minut haudattaisiin tänne. En halua hautautua pikkukaupungin pieniin piireihin ja vielä näytellä olevani onnellinen niissä.

Haluan pois, en jaksa enää.

Tänään paistaa aurinko ja minulla on aivan ylitehokas olo. Olen käynyt jo pitkällä juoksulenkillä ja hieman siivoillut. Myös muuttolaatikoiden pakkaaminen alkaa olla ajankohtaista pikkuhiljalleen, joten raahasin niitäkin varastosta jo muutaman odottamaan tavaroita sisäänsä.

On kummallista että kuinka ulkona oleva sää vaikuttaa mielialoihini näin valtaasti. Eilen oli sateista ja harmaata - olin masentunut ja flegmaattinen. Tänään paistaa aurinko täydeltä terältä ja olen iloinen ja tarmokas. Ajattelin jopa olla rohkea ja syödä tänään. Ihan kunnolla ja oksentamatta!

Minulla on tukeva olo, suorastaan lihava. En uskalla katsoa peiliin, pelkkä ajatuskin saa oksennuksen nousemaan kurkkuun. Olen pyöreä, pursuan kaikkea ylimääräistä jota jotkut fiksut nimittävät rasvakerrostumaksi (itse käytän nimitystä "läski"). Itsetuntoni kahlaa parhaillaan syvimmissä pohjamudissa ja koen olevani vain - lihava.

Mikään ei tänään onnistu.

Olen hämmentynyt. Pyörryin tänään. Aivan yht'äkkiä makasin vain maassa tietämättä miten sinne jouduin. Tämä nyt sinänsä ei ole minulle mitenkään uusi tai ihmeellinen asia, huonot veriarvoni vain joskus aiheuttavat tuota. Omituiseksi asian tekee se, että verarvoni ovat tällähetkellä hyvät/normaalit ja ne on mitattu tällä viikolla..

Tuo pyörtyminen pisti miettimään pitkää mitä-jos ketjua. Mitä jos joskus tipahdan ja lyön esimerkiksi pääni pahasti niin että olen yksin kotona? Mitä jos joskus tipahdan kävellessäni ja kaadun niin että olen autotiellä? Noita en ole pitkiin aikoihin pohtinut, nyt ne vain tulivat jostain mieleen.

Ihmisen mieli on siitä kummallinen, että se on taipuvainen pohtimaan pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja. Tällähetkellä en jaksa syömättömyyden osalta niitä käydä pohtimaan. Huonossa omassatunnossani on aivan tarpeeksi tekemistä. Tänään kun jouduin syömään ystäväni kanssa. Ja koska hän on luonani, en pääse edes oksentamaan. Ahdistavaa.

Miten sulla menee?
Muistatko kun kysyit mistä tällaiset tytöt tehdään?
Nyt kun kaikki kulkee ylitseni taidan tietää:
olen läpinäkyvää.

Olen ilmaa. Ja toisaalta, niin haluankin olla. En vain voi käsittää kuinka elämä jaksaakin heitellä ihmistä. menneisyyttään ei valitettavasti pääse pakoon. Olen kyllä yrittänyt, mutten saa sitä kannoiltani. Ja nyt, kaiken kruununa joudun palaamaan helvettiin jota aikoinaan pakenin. ja mikä typerintä, olen vapaaehtoisesti palaamassa siihen.

Etsin menneisyydestäni ihmistä joka voisi rakastaa minua tälläisenä kuin olen. Tai ainakin valehdella niin taitavasti että uskoisin ja lopettaisin itseni ja elämäni tuhoamisen. Haluan ajatella muutakin kuin syömistä. Haluan viettää aikaa ystävieni kanssa, syödä ilman että lasken kuinka nopeasti syömisen jälkeen pääsen oksentamaan. Olen väsynyt tähän. Tänään söin, hyvällä omallatunnolla, mutta oksennus tuli refleksinä.

Olen muutamassa kuukaudessa saanut itseni samaan kuntoon kuin mitä olin muutama vuosi sitten. Ei, en ole sairaalloisen laihan näköinen, en vain osaa enää syödä. Erona entiseen on se että, tälläkertaa tajuan itse asian vakavuuden. En vain halua tai jaksa tehdä sille mitään. Koska omalla tavallani nautin huimauksesta ja palelemisesta. Siitä tunteesta kun on syömättömyyden takia yliaktiivinen ja nukkuminen muuttuu yhdentekeväksi. Mutta pelkään vain kuollakseni kiinnijäämistä. Se olisi suora menolippu psykiatriselle osastolle.

Minä taidan olla läpinäkyvää.
Minä olen läpinäkyvää.
Olen läpinäkyvää.
Läpinäkyvää...